Muutama (keskustelussa jalostettu) ajatus solidaarisuudesta

Sitoutumaton Vasemmisto (Sitvas) järjesti tammikuun lopulla tilaisuuden kansainvälisestä solidaarisuudesta ja kutsui ystävällisesti allekirjoittaneen Kv-solidin edustajana alustamaan. Tilaisuus oli harvinainen jo otsikkotasolla, solidaarisuusteeman ympärille rakennettuja tilaisuuksia kun näkee valitettavan harvoin – suuri kiitos siis Sitvasille. Samalla tarjoutui tilaisuus miettiä ääneen sitä, mitä haluan erityisesti sanoa Kv-solidista osana kehityspoliittista järjestökenttää, ja solidaarisuudesta yleisemminkin. 

Keskustelu oli monipuolista ja kaikki alustajat ottivat varsin omanlaisensa näkökulman. Aiheissa liikuttiin Brasilian Faveloista Chilen kaduille ja rakennetusta ympäristöstä tutkijan rooliin ja solidaarisuustoiminnassa jaksamiseen. Koska en ollut paikalla muistiinpanovälineiden kanssa, en ryhdy referoimaan yksityiskohtaisesti muiden puhujien alustuksia. Kirjoitin kuitenkin oman alustukseni pointit ylös, ja olen täydennellyt niitä illan keskusteluissa esiin nousseilla ajatuksilla.

Kv-solidia esitellessä hyvä lähtökohta on, miksi koko järjestöä ylipäänsä tarvitaan. Mikä on vasemmistolaisen solidaarisuustoiminnan erityinen rooli tänä päivänä? Kehitysjärjestökenttähän on täynnä mitä erilaisimpia toimijoita, jotka keräävät varoja toinen toistaan parempaan tarkoitukseen. Kun Kv-solid aktivoitui 2010-luvulla ja on myös pysynyt olemassa, taustalla täytyy olla käsitys, että erilliselle järjestölle on tarvetta.

Hahmottelin tätä tarvetta kahden elementin kautta. Ensimmäinen on tarve politisoida kehityspolitiikkaa ja talousjärjestelmää. Kehityspolitiikan valinnoissa ei ole kysymys ainoastaan laadukkaammasta tai vähemmän laadukkaasta kehitysyhteistyöstä, vaan erilaisista yhteiskuntavisioista. On myös aika eri asia ajatella talouden haasteita pelkkänä uudelleenjakokysymyksenä, kuin miettiä talouden toisenlaista moraali- ja organisaatioperustaa. Lisäksi on hyvä korostaa solidaarisuustoiminnan ajatusta siksikin, että nykyisessä kehityspolitiikassa kaikki ristiriidat ja yhteiskuntavisioiden moninaisuus yritetään silotella osaksi kaiken kattavaa kestävää kehitystä: yhteiskunnallinen haaste tarvitsee enemmän ”omaa kieltä”.

Politisointia on myös toiminnan näkökulma. Yksi illan alustajista, Leonardo Custodio, totesikin että esimerkiksi portugalin kielessä solidaarisuudelle on verbimuotoinen ilmaisu. Vaikka sana ”solidaarisuus” viittaa suomen kielessä asiaintilaan tai luonteenlaatuun, se tulisi ymmärtää ennen kaikkea tekemisenä.

Toiseksi on tarve tehdä pesäeroa hyväntekeväisyysajatteluun. Solidaarisuus pyrkii aina tasavertaisuuteen: monet sinänsä hyvää tarkoittavat auttamisen muodot ylläpitävät vallitsevia taloudellisia ja kulttuurisia hierarkioita. Valtasuhteet eivät katoa pelkästään toivomalla, mutta tietoisuus hierarkkisista asetelmista ja aktiivinen pyrkimys niiden purkamiseen on itsessään tärkeää. 

Oli mukava huomata, että eronteko hyväntekeväisyyteen tuli tavalla tai toisella esille kaikissa illan alustuksissa ja myös pitkin keskustelua. Näköjään vasemmistolaisen keskustelijajoukon kanssa tätä pointtia ei tarvinnut selittää yksin. Toisaalta tasavertaisuuden vaikeudesta saatiin myös keskustelua aikaiseksi. Koetin itse muotoilla asiaa niin, että on tunnistettava intressien yhtäläisyys solidaarisuuden kohteen kanssa. Kun esimerkiksi autoritäärinen uusliberalismi leviää, on tärkeä tunnistaa sen uhkaavan ihmisiä maasta riippumatta, vaikka se saakin paikallisesti erilaisia ja eriasteisia muotoja. Tällöin nähdään, että ihmiset, jotka elävät tukalimmissa tilanteissa ansaitsevat – alentuvan hyväntekeväisyyden sijaan – tunnustusta ja tukea muiden puolesta kamppailevina.

Ajatukseen intressien yhtäläisyydestä kanssakeskustelijat esittivät tarpeellista kritiikkiä: usein on niitäkin tilanteita, joissa solidaarisuuden tulee lähteä yksinkertaisesti ihmisyydestä, koska vallitsevan valta-asetelman johdosta intressien yhtäläisyyttä on niin vähän. Tämä on ihan totta. Ehkä parempi muotoilu olisikin, että on oltava yleisesti tietoisia omasta osallisuudesta: joskus olemme osallisia kaukana elävien ihmisten kamppailuissa intressien yhtäläisyyden ohella, joskus siksi, ettemme pääse pakoon vallitsevia yhteiskunnallisia suhteita. 

Toinen teema, mitä halusin nostaa esiin, on solidaarisuustoiminnan muuttuva merkitys. Solidaarisuuden käsite on vakiintunut siirtomaiden kansallisten vapautusliikkeiden tuen aikana, ja nykyisin toiminta näyttää väistämättä aika erilaiselta. 

Ensinnäkään ei ole mitenkään selvää, että globaalin Etelän maat olisivat haluamiamme kumppaneita. Toki globaalin Pohjoisen ja globaalin Etelän välinen jakolinja on edelleen monellakin tavalla (taloudellisesti, kulttuurisesti, hallinnollisesti) olemassa. Kuitenkin Etelässä kansantaloudet vahvistuvat kovaa vauhtia, ja tällä prosessilla on yhä enemmän uhreja. Megainvestointeihin nojaavalla kasvumallilla tahkotaan nopeampaa kasvua kuin mihin Länsi on pystynyt 1970-luvun jälkeen, mutta ihmisten heittely jätti-investointien tieltä on rutiinia ympäri maailman kasvutalouksia. 

Suomalainenkin kehitysrahoitus löytää itsensä entistä useammin megainvestointeja kiihdyttämästä, kun vastakkain ovat nuo investoinnit ja niiden alta siirreltävät ihmiset. Olennaista onkin nähdä, että talouden ja vallan eriarvoisuudet eivät noudata pelkkiä valtioiden rajoja. Solidaarisuusliikkeen olisikin tarkennettava näkökulmaansa ja nähtävä nämä globaalin Etelän sisäiset valtavat jännitteet. Kysymys kuuluu, kuka ansaitsee solidaarisuutemme, eikä vastaus ole lainkaan aina ”Etelän maat”. 

Toiseksi nykymaailmassa on välttämätöntä kääntää ”katse itseen”. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että todetaan solidaarisuuden usein alkavan oman toiminnan muuttamisesta: ylikuluttava maailma ja sen moniaalle ulottuvat toiminnot aiheuttavat valtavaa haittaa ihmisille ympäri maailman. 

Lisäksi on tärkeää virittää omaa ympäristöä niin, että solidaarisuustoiminnalle on tilaa. Chile-toiminnasta alustanut Javiera Marchant Aedo toi hyvin esiin oman jaksamisen merkityksen solidaarisuustoiminnassa. Jos ympäröivä yhteiskunta pitää ihmisiä stressissä, kiireessä ja epävarmuudessa, on toiminnalle vähemmän mahdollisuuksia. Leonardo Custodion alustuksessa taas pohdittiin asiaa tutkijan näkökulman kautta. Vaikka tutkija miten pyrkisi solidaarisuuteen, hän kuitenkin tarvitsee julkaisun omissa nimissään, ja siinä mielessä hyödyntää kohteitaan, vaikka tarkoitus olisi voimistaa heitä. Mutta tutkijankin ympäristö voi olla enemmän tai vähemmän kilpailullinen, ja vähemmän kilpailullisessa ympäristössä tällaiset paineet ovat pienempiä ja solidaarisuudelle enemmän tilaa. 

Olennaista on, että vähemmän kilpailullisessa yhteiskunnassa sekä voimme itse paremmin että pystymme käyttämään enemmän voimavaroja solidaarisuustoimintaan. Kilpailullisessa yhteiskunnassa taas kansalaisliikkeet heikkenevät. Kehitysmaaliikkeen tilanne on oireellinen: vaikka paperilla liike on yhtä olemassa kuin ennenkin, se on tänä päivänä vahvasti institutionalisoitunut ja menettänyt spontaanin, vapaaehtoisen toiminnan tuottamaa legitimiteettiä. Yhteiskunnallinen kritiikki heikkenee. 

Yhteenvetona: solidaarisuus on edelleen tarpeellinen lähtökohta toiminnalle. Sen avulla voidaan politisoida kehityspolitiikan kysymyksiä ja pitää yllä liikkeen näkökulmaa politiikkaan. Lisäksi se parhaimmillaan luo herkkyyttä omalle osallisuudelle globaaleissa valtasuhteissa ja saa pohtimaan, miten oma yhteiskunta atomisoi meitä niin, että yhdessä tekeminen on vaikeampaa. En tiedä tuliko illan aikana mitään suurta konsensusta aikaiseksi, mutta kaipaamani yhdessä tekemisen ja analysoimisen henki siitä ainakin välittyi.

Teksti: Teppo Eskelinen
Kuva: Chuttersnap