Marokko on miehittänyt laittomasti suurinta osaa Länsi-Saharasta jo vuodesta 1975. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta länsisaharalaisille kuuluu itsenäisyys, mutta kansainvälisen paineen puuttuessa Marokko estää kansanäänestyksen.
Teksti: Eliisa Alatalo, julkaistu Libero-lehdessä 2/2011
Vuosina 1884–1975 Länsi-Sahara oli Espanjan siirtomaa, jolloin sitä kutsuttiin nimellä Espanjan Sahara. Espanjan vetäydyttyä alueelta naapurimaat Marokko ja Mauritania valloittivat sen. Länsisaharalaiset eivät nielleet uutta valloittajaa vaan vaativat edelleen
itsenäisyyttä. Tilanne johti sotaan Marokon ja itsenäisyysliike Polisario Frontin välille. Sodan aikana yli 165 000 ihmistä pakeni Algeriaan, joka luovutti pakolaisille kaistaleen autiomaata Marokon miehittäessä heidän kotimaataan.
Aselepo saatiin aikaiseksi vasta vuonna 1991, jolloin myös vahvistettiin alkuperäisväestön oikeus kansanäänestykseen. Länsisaharalaiset eli sahrawit ovat odottaneet kansanäänestystä itsemääräämisoikeudestaan kuitenkin jo lähes 40 vuotta.
Laiton miehitys
Marokko pitää Länsi-Saharaa »historiallisena osana» valtiotaan, eikä ole valmis luopumaan siitä mistään hinnasta. Marokkolaisia on asutettu miehitetyille alueille jo enemmän kuin alkuperäisväestöä, minkä seurauksena sahraweita on enää noin yhdeksäsosa asukkaista.
Haagin kansainvälisen tuomioistuimen vuonna 1975 julkaiseman selvityksen mukaan historiallisia todisteita siitä, että Marokko olisi hallinnut aluetta, ei ole. Miehittäjä on kuitenkin saanut tukea hallinnalleen muun muassa Yhdysvalloilta, Ranskalta, Espanjalta, Egyptiltä, Israelilta ja Saudi-Arabialta.
Marokko kiistää ihmisoikeusrikkomukset Länsi-Saharassa, mutta riippumattomat
kansainväliset järjestöt raportoivat niistä jatkuvasti: ihmisoikeusaktivisteja katoaa, heitä pidätetään, raiskataan ja kidutetaan. Sahraweita syrjitään laajasti työelämässä ja koulutuksessa. Omien kansallisten symbolien esillä pitäminen miehitetyillä alueilla on ankarasti kielletty ja kaikenlainen itsenäisyyttä edistävä toiminta tukahdutetaan. Miehitetyillä alueilla toteutetaan YK:n rauhanturvaoperaatio MINURSOa (United Nations Mission for the Referendum in Western Sahara), mutta se ei pidä sisällään ihmisoikeustarkkailua toisin kuin kaikki muut YK:n rauhanturvaoperaatiot. Tarkkailua yritetään sisällyttää osaksi operaatiota joka vuosi, mutta Marokko onnistuu Ranskan tuella estämään pyrkimyksen kerta toisensa jälkeen.
Kansanäänestys kelpaa, itsenäisyys ei
Länsi-Saharan itsenäisyyden on tunnustanut yli 80 valtiota ja Afrikan maiden järjestö AU. Yksikään Euroopan maa ei ole tehnyt samaa. Ruotsista olisi tullut ensimmäinen eurooppalainen tunnustaja, jos asiaa ajaneet sosialidemokraatit olisivat päässeet hallitukseen lupaustaan toteuttamaan.
Ongelman ytimenä on Marokon ehdottomuus kansanäänestyksen järjestämisessä: itsenäisyys ei saa olla äänestyksen vaihtoehtona ja miehitetyillä alueilla asuvat marokkolaissiirtolaiset olisi laskettava äänestysluetteloon. Rauhansopimuksen mukaisesti äänestäjäluettelon pitäisi perustua espanjalaisten vuonna 1974 toteuttamaan väestönlaskentaan, mutta Polisario tuli muutama vuosi sitten Marokkoa vastaan hyväksymällä äänestysluettelon, johon oli laskettu ennen vuotta 2000 miehitetyille alueille muuttaneet marokkolaiset. Polisario suostui myös siihen, että Länsi-Sahara olisi autonominen osa Marokkoa viiden vuoden ajan, jonka jälkeen itsenäisyys astuisi voimaan.
Kansanäänestyksen järjestäminen on kuitenkin kariutunut joka kerta Marokon hylätessä itsenäisyyden äänestysvaihtoehtojen joukosta. Suomessa tilannetta tunnetuksi tekeväMaiju Kaipiainen arvelee, ettei Marokko hyväksy itsenäisyyttä vaihtoehdoksi, koska se tietää hyvin, mitä sahrawit melko varmasti valitsevat.
»Oikeus itsenäisyyteen on kansainvälisen lain näkökulmasta ilmiselvä. Itsenäistymisen tiellä on vain poliittisen tahdon puute», Kaipiainen korostaa.
Kärsivällistä kansaa
Sahrawien lukumääräksi arvioidaan 200 000–250 000 ihmistä. Nykyään he asuvat Marokon miehittämillä alueilla, Polisarion hallinnoimalla aavikkoalueella, Mauritaniassa ja pakolaisleireillä Algeriassa.
Sahrawit olivat alun perin paimentolaiskansaa, joka vaelsi laajoilla alueilla Atlantin ja Saharan välillä. He elivät pienimuotoisesta kaupankäynnistä ja kamelin- ja vuohenkasvatuksesta. Pakolaisleireillä vieraillut Kaipiainen kehuu sahraweja vuolaasti. He ovat hänen mukaansa pitkämielisiä, nöyriä ja ystävällisiä, eivätkä syytä tilanteestaan Marokon kansalaisia vaan Marokon virallista hallintoa.
Kärsivällisyys näyttää kuitenkin murtuvan. Kaipiainen arvelee, ettei aseellisesta vastarinnasta luopunut vapautusliike Polisario kykene pitkään hillitsemään nuoria turhautuneita miehiä, jotka tuntevat oikeutensa. Osa on kasvanut miehityksen alla, jossa heitä kohdellaan toisen luokan kansalaisina ja heidät voidaan pidättää pelkästään kansallisen identiteettinsä ilmaisemisen perusteella.
Pakolaisleireillä Algeriassa vallitsee sen sijaan laajempi vapaus ja tasa-arvo, vaikka sekin on omalla tavallaan vankila. Pääasiassa sahrawinaisten rakentama ja johtama pakolaishallinto on onnistunut järjestämään yhteiskunnan perustoiminnot kunnanvirastoineen, kouluineen ja sairaaloineen varsin ansiokkaasti.
Nuoret voivat käydä koulua kuudenteen luokkaan, mutta elämää leimaa yleisesti mahdollisuuksien puute. Aavikolla kasvaa joukko nuoria, joilla ei ole minkään sorttista tulevaisuudensuunnitelmaa. Yliopisto-opiskelu on mahdollista vain Algeriassa ja muutamissa muissa maissa stipendien turvin.
Rikas talousalue
Kiista Länsi-Saharan hallinnasta on myös vahvasti talouspoliittinen. Länsi-Saharalla on rikkaiden kalavesien lisäksi laajat fosfaattivarannot ja rautamalmiesiintymiä. Näiden rikkauksien tuella sillä olisi mahdollisuus taata kansalaisilleen korkea elintaso, mutta fosfaatista saatavat voitot valuvat Marokkoon ja ylikansallisille yhtiöille. Maan aluevesiä luovitaan myös öljyn ja maakaasun toivossa.
Alueen luonnonvaroja seuraavan Western Sahara Resource Watchin koordinaattori Sara Eyckmansin mukaan kansainvälinen kauppa on yksi este itsenäistymiselle. Kansalaisjärjestö sai muutaman suuren öljy- ja kuljetysyrityksen vetäytymään alueelta. Eyckmansin mukaan tietoisuus Länsi-Saharan tilanteesta Euroopan parlamentissa ja EU-jäsenmaissa on lisääntynyt viidessä vuodessa merkittävästi.
»Suuryritykset maksavat suuria summia Marokolle, jotta saavat olla Länsi-Saharassa. Fosfaattikauppa on miljardiluokkaa. Vuonna 2008 pakolaisleirit saivat suhteessa vain 2,5 prosenttia tukea koko siitä summasta, jonka Marokko sai fosfaattiyrityksiltä. Fosfaatti ei ole uusiutuva luonnonvara, ja sitä tarvitaan kaikkialla maataloudessa. Kalastus on murusia siihen verrattuna, mutta silti poliittisesti tärkeä», Eyckmans selventää.
Myös EU:lla on sormensa pelissä. Komissio on tehnyt Marokon kanssa kalastussopimuksen, jonka mukaan EU-maat saavat kalastaa myös Länsi-Saharan merialueella.
Kontakteja ulkomaailmaan
Ulkomaailman on hankala saada tietoa miehityksestä. Alueita halkoo 2700 kilometriä pitkä miinoitettu muuri, jonka rakentaminen aloitettiin 1981. Se estää sahrawien liikkumisen ja tarkkailijoiden pääsyn alueelle. Länsi-Saharasta on häädetty kymmeniä parlamentaarikko-, toimittaja-, opiskelija- ja matkailijaryhmiä.
Tammikuussa ruotsalainen opiskelijaryhmä karkotettin Länsi-Saharasta, kun Marokon poliisi sai tarpeekseen sahrawien haastattelemisesta. Siviiliasuiset poliisit istuivat opiskelijoiden vieressä busseissa, asuivat hotellissa viereisessä huoneessa sekä tarkkailivat opiskelijoita koko matkan ajan.
Polisario on Marokon häirinnästä huolimatta kyennyt järjestämään tiedotustoimintaa Euroopan maihin. Maiju Kaipiainen on havainnut, että vuodesta 2006 lähtien sahrawit ovat pitkästä aikaa alkaneet verkostoitua laajasti.
»He ovat voimaantuneet ja piristyneet. Polisariolla on Euroopan maissa tiedotustoimistoja, joiden kautta se yrittää lisätä kansainvälisen yhteisön tietämystä luvatusta kansanäänestyksestä ja Marokon miehityksestä. Toimistoissa sahraweja edustavat usein kielitaitoiset ja koulutetut naiset».
Nousee Länsi-Sahara?
»Noam Chomskyn mukaan arabimaailman kansannousut alkoivat länsisaharalaisten protestileiriltä, joka koottiin vastalauseena sosiaalisille ongelmille ja ihmisoikeusloukkauksille, vaikka taustalla olikin kamppailu itsenäisyyden puolesta», Kaipiainen viittaa tunnettuun yhdysvaltalaiseen yhteiskuntatieteilijään.
Lähinnä naisista ja lapsista koostunut protestileiri hajotettiin ja Polisarion mukaan 11 mielenosoittajaa kuoli ja 700 leiriläistä loukkaantui. Marokon maine Afrikan mallimaana voimankäytön vuoksi on alkanut rakoilla. Myös marokkolaisten keskuudessa on syntynyt protestiliikettä, sillä maata hallitsee pieni eliitti.
»Marokko on menestyksekkäästi jäädyttänyt protestit sensuroimalla internetiä, estämällä journalistien työtä ja levittämällä väärää tietoa. Salainen poliisi on hyvin ammattimainen», Eyckmans kertoo.
»Sahrawien pitkämielisyydestä kertoo myös se, että he ovat tehneet Martin Luther Kingiin tai Gandhiin verrattuna aseettomasta vastarinnasta taidemuodon, mutta lopputulos on, että heidät unohdetaan. He elävät pakolaisleireillä käytännössä pelkästään avun varassa, mutta osa jaksaa vielä olla toiveikkaita. Osalle taas on hankala selittää, miksi maailman huomio on kiinnittynyt jonnekin toisaalle, ja pyytää luottamaan YK:hon ja odottamaan vielä kauemmin», Eyckmans summaa.